Lauataina otettiin ja lähdettiin porukalla Ouluun KAS:in kisoihin. Tarkoituksena siis oli treffata pohjois-Suomen gööttiporukkaa agilityn saralla ja muutenkin tuulettaa aivoja jossain muualla kuin kotikulmilla, mutta kuinkas kävikään... gööttiedustus kisoissa oli varsin etelä-Suomi painotteista Keräsen Anssia ja Senttiä lukuunottamatta. Lauantaina oli lisäksi Carina ja Qvittra olleet kisaamassa mutta valitettavasti juuri siihen aikaan oltiin me vasta matkalla. No, ehkäpä vielä joku kerta... Anssi kyllä saatiin vähän käännytettyä, että tulevat vaikka kesälomatkalla Tampereen kautta, kisaamaan luonnollisesti.

Mutta, matka alkoi siis Tampereelta ja siinä päivän mittaaa ajeltiin muutaman pysähdyksen kautta Ouluun, jonne saavuttiin aikalailla viiden pintaan. Matkassa oli Päivi Pirulla ja Leilalla sekä Laura ja Åsa. Käytiin ensin hakemassa Nallikarilta mökin avain ja maksamassa majoitus, jotta sitten ei tule kisapaikalta kiire kun respa meni talviaikaan kiinni ysiltä. Oli muuten ihanaa kun Oulussa oli lunta ja ennakkotiedoista (tai siis luuloista) poiketen, pakkasta!

Tuomarina oli Jarmo Jämsä ja varsin mukavia ratoja. Itse kisasin lauantaina Topilla ja sunnuntaina sitten molemmilla. Noh, kisamenestys ei ollut kummoista vaan komeasti hylkäännyin molemmilla radoilla. Ensimmäisella radalla jäin koirasta jälkeen ja se meni putken sijaan puomille, hyppyradalla suoritin esteet väärässä järjestyksessä... ;o) Muut jaksoivat naljailla, että ne esteet suoritetaan numerojärjestyksessä... nii_in.

Päivi ja Leila kipusivat palkintopallille ja kun viimeisiä palkintoja jaettiin, niin meillä oli hirvittävä hätä... kello repi jo ysiä, avain meillä siis oli mutta ei yhden ainoaa saunakaljaa... Saunaa siinä mökissä ei ollut mutta so what, saunakaljat silti piti saada ja kisojen päätteeksi metsästettiin ennen ysiä huoltoasemaa, mistä saatiin suun kostuketta. Oli muuten surkuhupaisaa kun navigaattori ohjasi kahdesti kylmäasemalle ja naisilla kauhea kiire, että missä ne meidän oluet! Olis voinut kärpänen katossa luulla jotain ihan muuta, vai mitä? Loppu hyvin, kaikki hyvin ja saatiin juomisemme ja syömisemme, näillä kisareissuillahan se ruoka näyttelee hyvin suurta osaa...

Sunnuntaina sitten ajeltiin kisapaikalle jo ysiksi koska vuorossa oli Limppulumppu ja kaksi agilityrataa. Ensimmäisella radalla tuli pari virhettä kun vein koiran kahden esteen ohi, sinällään aika vaikeita ykkösen ratoja, ei siellä montaa nollaa tullut. Mutta hyvin se muuten meni ja sillä kympilläkin oltiin kolmosia. Toisella radalla Limppulumppu sitten meni kuin juna ja ohjauksenkin sain kuntoon, joten nollavoitto ja serti eli tästä lähtien kisaamme kakkosluokassa. On se vaan peli toi pikkurakki!

Kolmosissa oma huono onni jatkui, sillä liian voimakkaan ohjausen takia yksi rima tuli alas ja tulos siis vitonen. Viimeisellä radalla sitten päästin koiran A:lta siten, että yksi hyppy väärään suuntaan ja hylky. Muuten oli hyvää menoa, suoraviivaista ja nopeaa. Noh, se tupla edelleen antaa odottaa itseään, samoin se viimeinen nollavoitto. Mutta siitä syystä tää agility on niin hauskaa, koskaan et ole täysin valmis ja koskaan et tiedä kuka voittaa. Paras voittaa ja joskus se osuu omalle kohdalleen.

Paikan päällä kävi lisäksi ihana pikkuhiiwiö Kemistä, Niila eli Cimillan S-pentueen töpö uros. Voi että se oli ihana ja reipas! Mutta kaikki gööttipennut on ihania. Kotimatka sujui alkuun pienessä pakkasessa, Viitasaaren jälkeen tihutti. Moisella ajomatkalla sitä ehtii jutella kaikenlaista, parantaa maailmaa ja suunnitella tulevia. Nyt me sitten jatketaan treenailua molempien koirien kanssa ja lenkkeillään. Ensi vuoden kisojakin vähän katsastellaan, tavoitteena luonnollisesti se Tornio. Tänä vuonna ehkä kuitenkin käydään vielä kerran Turussa ja sitten vaan treenaillaan. Ensi vuodelle onkin heti alkuun tiedossa agilityn koulutusviikonloppu kun kasvattajamme on hommannut yhden Suomen huippuvalmentajan kouluttamaan meitä ja vielä lämpimässä sisähallissa. Siinä tulee saamaan kyytiä joka ikinen ohjaaja...;o) Sitä siis odotellessa.

agilityä.

Päivitys on ollut heikohkoa, syy numero yksi on puhtaasti laiskuus ja syy nro 2. muut kiireet. Tuppaa tää työ haittamaan harrastamista...;o) Mutta ollaan agiliidelty, Siilinjärvellä Topin kanssa ja sitten molemmilla Tampereella kahteen otteeseen. Eilen viimeksi.

Eli Tamskin kisat Niihamassa, tuomarina ykkösluokille Sisko Pulkkinen ja kolmosille Jarmo Jämsä. Aamulla kisasin Limpulla ja agilityradalla jotain ihme räpellystä. Koira, joka normaalisti ottaa puomin kontaktin, roiskaisi oikein kunnolla alas enkä ehtinyt siihen reagoimaan, joten jatkoin loppuun asti. Mä en aina oikein ymmärrä kun ihmiset laittaa koiran takas siihen kontaktille ja seisottaa sitä siinä, varsinkin jos koira on päässyt seuraavalle esteelle. Kyllä se pitää saada takaisin siihen kontaktille heti eikä vasta seuraavan esteen jälkeen, miten se koira voi ymmärtää, että nyt tuli tehtyä moka jos se otetaan näppiin esimerkiksi mallikkaasti suoritetun putken jälkeen? Näitä siis nähtiin ykkösissä muutama... mutta tää on vaan mun mielipide. Lisäksi epälimppumaisesti sössittiin kepeillä, joten tuloksena hylky.

Toinen rata olikin sitten hyppyrata ja koira lähti kuin rasvattu salama, ulvahdus vaan kuului kun se paineli putkeen. Limpulla on hauska tapa äännellä agilityradalla, se siis ei ole haukkumista (paitsi joskus) vaan sellaista kurkusta tulevaa ulvahtelua, joka on siis tahdissa laukka-askelten kanssa. Hieman vauhti hidastui neljännessä putkessa mutta silti nolla ja reilun 8 sekuntia alle ihanneajan, sijoitus toinen ja samalla toinen nousunolla kohti kakkosluokkaa. Hieno Limppu! Viikko sitten putosi rima mutta silti oltiin kakkosina kun rata oli muuten haastava ja tuli vain yksi nollatulos, sekin Pampulalle ja Marjalle.

Kolmosiin tulin sitten paikan päälle häthätää kun kaveri soitti, että hei, nää on etuajassa! Siis Tamskin kisat ajoissa ja vielä etuajassa... ihmeiden aika ei ole ohi. Onneksi olin juuri siihen aikaan koirien kanssa lenkillä, joten koirat autoon ja Niihamaan. Ilmot ja melkein heti pääsin tutustumaan rataan. Topi oli siinä alkupäässä mutta ei ihan ensimmäisinä, joten koira autosta ja muutama hyppy ja pallon kanssa riekkumista, perhana ei meinannut pysyä lähdössä ja meinasin sotkeutua omiin jalkoihini (vaikka ne eivät kovin pitkät olekaan...), nolla mutta yliaikaa 0,07 sekuntia, sijotus silti 4. Yllättävän paljon tuli kontaktivirheitä, myös A:lla. Noh, kaipa se kun ollaan siirrytty hiekkakentiltä maneeseihin ja pehmeä pohja tekee tehtävänsä, itsekin liikuin kuin täi tervassa. (ja Mika voi sitten jättää kommentoimatta!)

Seuraavaksi lähdetään Ouluun (kun ei lähempänä kisoja löydy...) ja sitten vietetään vähän kisataukoa. Treenaillaan ja kasvatetaan kuntoa, mä olenkin lenkkeillyt lähimetsissä ja ottanut pojille "mäkitreeniä". Tulis nyt vaan lunta niin vois jatkaa "hankitreenillä".

Meinaan auto... ja Limppu... ja mää...

Eli tänään ollaan käyty Noormarkussa, missä kisattiin kahdella Johanna Nybergin agilityradalla. Ensimmäiseltä vitonen keinulta koska Limppu kävi haukkumassa ratahenkilökunnan väärässä paikassa seisomisesta... siis omasta mielestään. Sijoitus silti kolmas. Toiselta radalta reipas nollavoitto tuloksella -15 ja jotain. Eli menty on ja kovaa.

Tää on työvoitto, sillä Limpun kanssa on saatu treenata ja treenata. Koira tykkää lajista kyllä mutta vieraat paikat vähän ujostuttaa ja vieraat ihmiset, joten radalla saa olla tarkkana, että se on näpissä koko ajan. Keinulta vedettiin ohi osittain myös siksi, että se pääsi käsistä sinne ratahenkilön luo, yritti samaa toisella radalla mutta käskytin sitä uudestaan ja taas mentiin. Kovaa.

Oli muuten hieno mattopohjainen halli West Coast Agility Teamilla, sinne vois lähteä toistekin. Huomenna Limppu lähteekin sitten Hämeeseen hoitoon ja Eva ottaa Topin, uhkaili, etten saa sitä enää takas. Joo... kolme lasta ja kaksi koiraa, perjantaina kun palaudun reissusta se suoraan sanottuna tulee olemaan kiitollinen, että haen karvakorvan kotiin.

Limppu viime kesänä Ylöjärvellä Agirodussa. Vinkeä on ilme... koiramaailman Damien.

Viime viikonloppuna on vietetty henkeäsalpaavia hetkiä Helsingin jäähallissa kun maailman parhaat ottivat mittaa toisistaan. Suomen maajoukkueessa kisasivat myös kasvattaja ja lentävä göötti, Leila, ja porukalla heitä oltiinkin kannustamassa. Kannustusjoukkoja oli saapunut myös lahden toiselta puolen, sillä ystävämme Ruotsista oli paikalla kannustamassa ei vain Ruotsia mutta myös Päiviä ja Leilaa.

Lauantaina aamulla lähtö Tampereelta oli kuudelta ja noukin matkalta muutaman kyytiläisen. Ajomatkan aikana juttelimme kuinka mahtaakaan kilpailijoita jännittää, sillä itseäkin jännitti Päivin puolesta niin paljon, että hyvä kun pääsin lähtemään. Todennäköisesti jos itse olisi vastaavassa tilanteessa, niin se menisi niin, että suurinpiirtein vessassasta suoraan radalle ja radan jälkeen avustajalle koira ja toiselta avustajalta ämpäri, jonne voi oksentaa... hurttia huumoria mutta niin se varmaan menis.

Noh, minien yksilöhyppyrata oli ensimmäisenä ja valitettavasti Päiville ja Leilalle radalta pari virhettä ja muutama sekunti yliaikaa. Suomen kaksi muuta edustajaa tekivät nollat, eli mitä tahansa saattaisi vielä sunnuntaina tapahtua. Päivä oli pitkä ja iltapäivällä oli vuorossa minien joukkueradan finaali mutta koska Suomella oli alla joukkuehyppikseltä yhdellä koirakolla hylky, niin mitalitoiveita ei ollut. Upeita suorituksia kuitenkin nähtiin ja joka maikkarin kymppiuutisten loppukevennyksessä Leila teki lisää peeärrää rodulle, hyvä Päivi! Ei sitten jääty enää katsomaan medien joukkueradan finaalia vaan suunnattiin kohti kotia. Mä olin saanut värvättyä naapurin ulkoiluttamaan koiria, joten niiden ei tarvinnut olla koko päivää kaksin jalat ristissä kotona. Jäähallilla oli aika huono sisäilma ja pari tuntia istumista autossa, teki muuten hyvää käydä iltahämärissä vielä koirien kanssa lenkillä.

Sunnuntaina oli aivan nuutunut olo mutta jälleen kerran kohti Hesaa. Minien yksilöfinaali alkoi puoli yhdeltätoista ja oltiin hyvissä ajoin paikalla. Tällä kertaa Päivi ja Leila tekivät normaalisuorituksen, virheittä ja ihanneajan puitteissa maaliin, valitettvasti mitalia ei tällä kertaa tullut. Muilla suomalaisilla meni hyvin, sillä sekä sheltti-Elli että borter-Toffe olivat kymmenen parhaan joukossa. Upeeta!

Sävähdyttäviä hetkiä nähtiin maksien finaaliradalla kun Suomen edustajista kaksi oli ihan kärkikahinoissa. Siinä kuudentena lähtenyttä borcol-Yokoa katsellessa kylmät väreet kulkivat pitkin selkää ja aivan mahtava fiilis kun selvittivät tiensä nollalla maaliin, hetken aikaa ollen kakkosina. Tämä koirakko oli kolmantena kun Suomen viimeinen edustaja ja kilpailun viimeinen koirakko, eli borcol-Zen ja ohjaaja starttasivat radalle. Jos Zen tekisi puhtaan radan nopealla ajalla, olisivat he seuraavat maksien maailmanmestarit... Tunnelma oli käsin kosketeltavissa, sähköinen hiljaisuus läpi katsomon ja tuhansien ihmisten silmät liimautuneina tähän koirakkoon, henkeä pidätellen. Upeasti he selvittivät tietään kunnes yhden pienen pienen ohjausvirheen takia Zen singahti väärälle esteelle ja koko jäähalli räjähti pettymyksestä. Sitä ei kukaan edes osaa kuvitella millainen tunnekuohu siellä kävi, itselläkin silmät kostuivat kun näki kuinka ohjaaja murtui pettymyksestä ja kokosi itsensä samantien ja nappasi koiran syliin halaten sitä. Tämä on sitä agilityä parhaimillaan.

Mitkä kisat! Pakko sanoa, että näissä karkeloissa oli tunnelma katossa ja niin uskomattoman hieno fiilis. Kannatti ajella melkein 800 km viikonlopun aikana. Lisäksi kisakatsomossa näki tuttuja yli rotu- ja seurarajojen sekä sai uusia tuttavuuksia. Terveisiä kaikille.

Yksi asia pitää sanoa, mä en ymmärrä miksi netin keskustelupalstoilla parjataan edustuskoirakoita. Jokainen heistä on paikkansa ansainnut ja tehnyt parhaansa. Niin kauan kun on kyseessä ihmisen ja eläimen yhteistyö, kaikki on mahdollista, myös ne mokat. Ne, jotka lisäksi ratsastavat, tietävät miten vaikeaa se joskus voi olla. Meillä ihmisillä ja sitten niillä meidän rakkailla kisakumppaneilla on hyviä päiviä ja huonoja päiviä ja joskus homma vaan ei pelitä. Mutta se voi sattua ihan kenelle tahansa. Mun mielestä on häpeällistä haukkua selän takana ja nimettömänä. Yleensä kun vielä nämä arvostelijat ovat itse jotain onnettomia tunareita tai vielä pahempaa, kateellisia kanssakilpailijoita. Edessä ollaan niin hyvää pataa mutta selän takana...

Viikonloppuna oltiin Lappeenrannassa agilitykisoissa ja samalla poikettiin visiitillä Hämeessä, siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ei tarvi porukoitten aina valittaa, etten koskaan käy kotona... jaa. Mutta siihen kisaan siis... lauantaina aamusella (vaan en tällä kertaa kukon laulun aikaan) suuntasin auton nokan kohti Lappeenrantaa, missä oli luvassa kaksi agilitykisaa ja tuomarina Martti Salonen. Vähän se kolmen ja puolen tunnin ajomatka tuntui jaloissa kun kisapaikalle pääsin mutta kisa pidettiin urheilukeskuksessa ja sitä kierti aivan mahtavat lenkkimaastot. Pääsi hyvin jaloittelemaan ei ainoastaan koiria vaan myös omia, kankeita jäseniä. Paikalla ensimmäisenä bongasinkin Annen ja ehdin nähdä minikakkosten toisen radan. No, ilmoittautuminen ja koirat ulos autosta, lenkille ja sitten radan reunaan seuraamaan, mitä tuomari oli ajatellut minikolmosten pään menoksi.

Rata vaikutti mielenkiintoiselta, alku oli ainakin kohtuullisen hankala ja siinä tulikin paljon hylkääntymisiä kun ensimmäiseltä esteeltä pitää päästä suhteellisen kovassa vauhdissa kepeille, jotka siis olivat n. 45 asteen kulmassa oikealla. Takana härkki A, jolle aika moni koirista livahtikin... Me lähdettiin Topin kanssa toiseksi viimeisinä ja otin alun todella tarkkaan (paha tapa ottaa koira liian voimakkaasti näppiin, josta yleensä seuraa riman pudotus...) ja tiukasti vein sitä läpi radan. Parissa kohtaa koira otti hieman pitkän kaarteen ja ajattelin, että ei tässä voitoon mitään mahdollisuutta ole, ne nopeat sheltit kun oli aika helkkarin nopeita. Mutta kuinkas kävikään, viimeisen koiran tehdessä virheen, kuulin kuulutuksen, että "göötti voitti..." Siis mitä? Niin... eli nopeimmalla puhtaalla suorituksella saimme valioitumiseen vaadittavan toisen nollavoiton ja onneksi vielä agilityradalta, yksi nollavoitto meillä onkin vuoden takaa siltä hyppyradalta eli tämän jälkeen kerta vielä ja Topista tulee Suomen Agilityvalio. Tunne on mieletön.

Toiselle radalle lähdin sillä mentaliteetillä, että nyt uusitaan eka rata ja tehdään se niin hyvin, että saadaan ainakin se nolla, mielellään tietysti nopeimmalla ajalla. Muinkas (= mutta kuinkas) kävikään, kisahermo ei pitänyt ja tein aivan uskomattoman typerän ohjausvirheen kepeillä ja sen siliän tien lakkasin ohjaamasta... olis valkku antanut selkään jos olis ollut näkemässä. Lisäksi typerä esteen ohi vieminen eli tuloksena 10 ja reilu kaksi sekuntia yliaikaa, sijoitus jotain... Mutta me emme siitä piittaa, koska saavutuksemme ja tavoittemme on jälleen kerran lähempänä kuin uskoisikaan.

Eipä tässä voi muuta sanoa, kuin että olen saanut käsiini todellisen helmen. Lisäksi olemme siitä onnellisessa asemassa, että meille on alusta lähtien koirien kasvattaja antanut suunnattomasti tukea ja kannustusta sekä tuhannesti hyviä neuvoja ja ohjeita. Ja olemme reilun vuoden saaneet treenata yhden Suomen parhaimman agilityvalmentajan valvovien silmien alla. Kiitos Päivi ja Jari!

Että paistaa se päivä risukasaankin... ;o)